Kansainvälistä elämää Tavastkengällä

Viime vuoden elokuussa perheeseemme saapui 17-vuotias vaihto-oppilastyttö Italiasta. Vittoria muutti kotiimme asumaan 5 kuukaudeksi. Vittoria opiskeli syyslukukauden Siikalatvan lukiossa ja tutustui Suomeen
ja suomalaiseen kulttuuriin avoimin mielin. Pohtiessamme kodin ovien avaamista vaihto-oppilaalle, mietin mitä meillä ja meidän kylällä on annettavaa tuhansien kilometrien päässä asuvalle nuorelle naiselle. Hän asuu Italiassa n 20 000 asukkaan Santa Maria di Sala-nimisestä kylästä ja kieltämättä saapuminen Tavastkengälle herätti hämmästystä.

Tavastkengällä Vittoria tykkäsi käydä lenkkeilemässä ja kylätalolla talkoilemassa seuran tapahtumissa. Hän ihmetteli alkuun, kun hänelle nostettiin kättä/häntä tervehdittiin kylällä kulkiessaan. Vittoria ilahtui kertoessani siitä, että hänet tunnetaan täällä ja näin hän koki olevansa osa kyläyhteisöä. Oli mahtava seurata, kuinka hänet otettiin kylällä vastaan. Vielä viimeisiä Suomessa olopäivinä hän ehdottomasti halusi tulla tarjoilemaan kyläläisille uudenvuodenkahvit. Niin tärkeä hänestä oli osallistua seuran toimintaan.

Uuden perheenjäsenen myötä omakin ajatusmaailma sai uusia tuulia. Hänen ja myös hänen äitinsä kanssa käydyt keskustelut avarsivat myös omia silmiä mm. omaa kylää ja kotimaata kohtaan. Yksi ehkä isoimmista esille nousseista asioista oli turvallisuus, jota Suomessa saatetaan tavallaan pitää itsestäänselvyytenäkin. Kuinka tiellä ja metsässä voit käydä kävelyllä suhteellisen turvallisesti. Keskustelimme luonnossa liikkumisesta ja jokamiehen oikeuksista. Meille suomalaisille metsässä liikkuminen on luonnollista ja normaalia. Hänestä oli mahtavaa, kun hän uskalsi mennä yksin kävelemään metsään. Se kun ei ole mahdollista hänen kotiseudullaan. Ruskaretkelle Kuusamoon ajellessamme tuli takapenkiltä kysymys, että kuinka paljon Suomessa on puita. Siinä tuli sitten vertailtua metsän määrää sekä väestön tiheyttä Suomen ja Italian välillä. Hiljaisuus oli hänestä hämmästyttävää. Liikenteen äänet ovat maltillisia, linnun laulua kuulee päivittäin. Kerran koulubussilta kotiin kävellessä hän näki, kun Punaperäntien yli oli juossut muutama metsäpeura ja se oli hieman säikäyttänyt tyttöä. Tavastkengällä hän näki ensimmäistä kertaa tähtiä taivaalla (täällä on tarpeeksi pimeää eikä katuvalot häiritse). Harmiksemme viime syksy oli huono revontulien suhteen. Hän ei niitä päässyt näkemään ollenkaan, vaikka niitä kyllä kytättiin monena iltana. Minäkin näin ensimmäiset vasta tammikuun puolivälissä.

Vittoria opiskeli koulussa myös suomen kieltä. Monella vuosioppilailla puhekieli alkaa vaihtua kevätlukukaudella suomeksi mutta lukukausioppilalla sitä ei ehdi tapahtumaan. Vittoria kertoi marraskuussa ymmärtävänsä jo pieniä lauseita suomea ja muutamia sanoja oli arkikäytössä päivittäin. Keskustelut kävimme englanniksi, koska toivoimme itsellemme myös kohennusta kielitaitoon. Yksi iso asia hänen elämässään oli, että hän pääsi tutustumaan erilaisiin eläimiin. Ensin kissat, vuohet ja hevoset olivat aika pelottavia, mutta niin vaan hän oppi lypsämään vuohta ja sai innostuksen ratsastusharrastuksen aloittamiseen. Perheemme nuorimmat kissat saivat italialaiset nimet.

Me odotamme nyt mahdollisuutta lähteä vierailemaan Italiassa Vittorian kotona. Siellä meitä odottaa koko suku. Koronatilanteen vuoksi matkamme siirtyi kesäkuulta jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Mukana pitää kuulemma tuoda karjalanpiirakoita ja kaurahiutaleita. Arton muurinpohjalettuja pitäisi sinne saada myös.

Uuden perheenjäsenen saapuminen meille merkitsi meille vähän erilaista tapaa tutustua toisen maan kulttuuriin. Samalla pääsimme esittelemään meidän ainutlaatuista kyläämme ja kertomaan kotiseutumme
erikoisuuksista. Tavastkenkänen kyläkulttuuri upeine maisemineen ihastutti kovasti. Toivottavasti tulevaisuudessa saamme vastaanottaa koko Mezzaliran perheen meille kylään.